Koska puhun paljon väärien kumppanien kanssa olemisesta ja itsearvostuksen tärkeydestä, avaan myös omaa tarinaani aiheesta, jotta pääset kiinni siihen, miksi aihe on minulle tärkeä ja mistä olen saanut keinoja sen helpottamiseksi. Olen nyt 41-vuotias nainen ja elämäni ensimmäiset 35 vuotta elin näin jälkikäteen ajateltuna jonkun toisen elämää, vaikka luulinkin sitä omakseni. Tällä haluan sanoa, että seilasin elämän aalloilla ottamatta itse mitään kantaa suuntaan tai siihen, millaisia purjehduskumppaneita vierelläni kulki.

Olin toisin sanoen elämän heittopussi, kuvittelin ettei itselläni ole mitään tekemistä sen kanssa mitä rakkauselämässäni tapahtuu ja millaisia kumppaniehdokkaita paikalle ilmaantuu. Heräsin tähän todellisuuteen pikkuhiljaa, mutta viimeinen töytäisy yli kuilun reunan oli ero aivan ihanasta, mutta minulle täysin sopimattomasta kumppanista, jonka luulin olevan elämäni rakkaus.

Ymmärsin kärsiväni hylkäämisen pelosta, joka oli rampauttanut minua rakkaussuhteissani kerta toisensa jälkeen.

Se sai minut jahtaamaan minulle sopimattomia kumppaneita, pistämään heidän tarpeensa omia tarpeitani korkeammalle, tukahduttamaan tunteitani, tuntemaan jäytävää mustasukkaisuutta ja miellyttämään. Sorruin varattuihin, erosta toipuviin ja kaikkiin mahdollisiin, jotka olivat saavuttamattomissa. Samalla voin henkisesti niin pahoin, että osoitin mieltäni puolet ajasta kertomatta tai edes itse tietämättä kuitenkaan mikä minua vaivaa.

Ero intensiivisestä – vaikkakin lyhyestä – suhteesta vei koko elämäni sellaiselle kiertoradalle, etten uskonut koskaan siitä selviäväni. Apulannan lyriikoiden tapaan olin muutaman kuukauden moodissa ”kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla”. Jouduin muuttamaan, kirjoittamaan gradua, selviämään hengissä, pohtimaan miksi olen se mikä olen ja miksi parisuhteet tuottavat minulle niin valtavia vaikeuksia. Yöt kulutin joko itkemällä itsesääliä tai sättimällä itseäni tyhmyydestäni.

Samoihin aikoihin sain käteeni pitkään haaveilemani maisterin paperit alalta, jossa olin työskennellyt 15 vuotta vain huomatakseni, että maisterintutkinto ei tunnu miltään ja muiden onnittelut otin vastaan hämmentyneenä heidän ilostaan. Tätä pettymystä hetken pohdittuani tajusin vihdoin, että en enää koe intohimoa valitsemallani urapolulla. Positiivisena puolena maisteritutkinto toi kuitenkin uskoa itseeni (siis minäkö muka valmistuin yliopistosta???), opiskeluinnon ja ymmärryksen, että voin nauttia opiskelusta aikuisena paljon enemmän kuin nuorempana.

Aloinkin heti valmistuttuani pohtia, että mitä minä sitten haluan tehdä. Olin jo muutaman vuoden kuunnellut eri kanavissa tiettyjä psykologian ja elämäntaitojen kouluttajia, jotka olivatkin jo auttaneet minua matkallani. Hiukan sattumalta olin samalla löytänyt kiinnostuksen sarjamurhaajia ja heidän psyykettään sekä taustojaan kohtaan (tiedän, kuulostaa oudolta mutta lue eteenpäin). Ryhdyin etsimään käsiini kaiken ilmaiseksi saatavan tiedon heidän psykologiastaan ja tältä pohjalta päädyin melkoisella arvalla aloittamaan avoimessa yliopistossa psykologian perusopintojen kokonaisuuden. Ajattelin että ei tässä muuta voi hävitä kuin muutaman satasen, jonka opinnot maksavat. Aloitin ensimmäisen kurssin epäileväisenä ja pian olinkin niin syvällä, että oli pakko todeta: tämä on se juttu, mitä minä haluan tehdä.

Olen siis putkahtanut valtavan identiteettikriisin toisesta päästä ulos hengissä ja onnellisempana kuin koskaan aiemmin joskaan tie tähän hetkeen ei ole ollut helppo, eikä tule olemaan tästä eteenpäinkään. Eniten jouduin opiskelemaan itseäni, olinhan kuvitellut asioiden vain tapahtuvan minulle, ilman että voin itse vaikuttaa niihin mitenkään. Kovin paikka oli joutua sen pelottavan faktan ääreen, että vain minä itse saan – ja joudun – päättämään, mitä teen ja ketä elämääni kuuluu.

Kun vihdoin pystyin katsomaan maailmaa ja ihmisiä ympärilläni, aloin huomata miten huonosti monet ihmiset voivat ympärilläni. Olin matkalla itseeni löytänyt paljon erilaisia keinoja sekä helpottaa oloani että parantaa elämänlaatuani, puhumattakaan rakkauden mallini muuttamisesta. Siitä johtuen haluni onkin omistautua muiden auttamiseen, jotta mahdollisimman moni pääsisi helpommalla unelmiensa elämään ja parisuhteeseen.

Kun pääsin itseni kanssa yksin hyvään tilanteeseen, lähdin pohtimaan että mitä tarvitaan kestävään, onnelliseen ja turvalliseen parisuhteeseen.

Tutkin asiaa monen suhdeyritelmäni sekä kirjallisuuden pohjalta. Lopulta tulin siihen tulokseen, että avaimia oman säälittävän rakkauselämäni muuttamiseen oli kolme: minun tulee rakastaa itseäni, tuntea turvaa ja löytää oikeanlainen kumppani. Minun ei tarvitse enää tyytyä etäiseen kumppaniin, jonka kanssa saan osakseni lähes päivittäistä ahdistusta.

Simppeliä, ajattelin. Ehkä Sinä jo ymmärrätkin miten naiivi tuo ajatus oli käytännön elämän kannalta. Aika pian löysinkin miehen joka täytti turvallisuuden tarpeeni enemmän kuin hyvin. Harmillisesti en kuitenkaan vielä osannut ottaa muita unelmakumppanin ominaisuuksia huomioon vaan meidät erottivat erilaiset elämänarvot. 

Tiedän nyt toimivan kaavan naisille jotka haluavat lakata tyytymästä rakkaudessa.

Tervetuloa mukaan matkaan!

Rakkaudella,

Johanna

Psyykkinen valmentaja