Parisuhteessa pitää tehdä kompromisseja, eikö niin? Hyvässä parisuhteessa kumpikin osapuoli tekee kompromisseja, jotta molemmilla olisi hyvä olla. Tekee vihaamansa kotityön jotta toisen olisi mukavampi olla, muistaa halata vaikkei se olisi itselle yhtä tärkeää, jättää joskus oman menon menemättä lähteäkseen toisen kanssa sukuloimaan ja niin edelleen. Kompromissit kuuluvat hyvään parisuhteeseen.

Tajusin viimeisimmän suhteeni päätyttyä, että mä olen tehnyt ihan liikaa kompromisseja tiettyjen asioiden suhteen parisuhteissani aina. Ja vieläpä ihan ilman pyytämistä ja syytä. Kun toinen osapuoli kuuli tämän havaintoni, hän oli järkyttynyt ja pahoillaan mun puolesta, koska hän ei ollut tiennyt näistä kompromisseistani mitään. Toisin sanoen uhrauduin ja uhriuduin ilman että sille oli mitään tarvetta.

Mun kompromissit näkyi muun muassa niin, että kun mulla oli paha mieli, itkin usein salaa vessassa koska en halunnut kuormittaa toista mun huolilla ja lakkasin käymästä juoksulenkeillä koska toinenkaan ei urheillut (siis mitä ihmettä, kysyn nyt itseltäni?!). Hylätyksi tulon pelkoni ja läheisriippuvuuteni saivat mut käyttäytymään näin, unohtaen omat arvoni ja tarpeeni.

Oli jostain syystä tärkeää todistaa toiselle, että olen mahdollisimman samanlainen kuin hän, mikä näin jälkikäteen mietittynä ei ollut lainkaan se syy miksi hän minuun rakastui. Hän ei koskaan ollut ilkeä tai käännyttänyt pois mun pahaa mieltä ja itkua, vaan lohdutti ja auttoi. Jos lähdin lenkille, hän kannusti ja kyseli jälkeenpäin että miten meni. Silti mulla oli sellainen olo, että mä en ihan uskalla olla oma itseni kaikkine vikoineni ja tarpeineni.

Kuulostaa aikamoisen tyhmältä mun osalta? Voitko kuitenkin pikkuisen samaistua tarinaani? Onko sullakin tapana parisuhteessa unohtaa omia juttuja? Piilottaa omia tunteita, jotta toinen ei niistä kärsisi?

Mä ja sä ei olla ainoita jotka toimii näin. Me miellyttäjät ja hylkäämistä pelkäävät tehdään kompromisseja ihan liikaa. Imeydytään toisen ihmisen maailmaan niin vahvasti, että omat jutut alkaa unohtua. Joustetaan omista mielipiteistä, arvoista ja jopa läheisistä ihmisistä toisen takia, ihan pyytämättä. Ehkä se johtuu pelosta, että jos ollaan liian erilaisia, toinen tajuaa ettei haluakaan olla mun kanssa. Saattaa olla, että olet unohtanut sun ystävät, harrastukset tai jopa jättänyt koko elämäsi ja vaihtanut paikkakuntaa vain ollaksesi jonkun ihmisen kanssa.

Kun jätät huomiotta sun tarpeet ja arvot tarpeeksi kauan, tulet huomaamaan että olosi huononee ja huononee kunnes joko:

1. Olet kokoajan vihainen toiselle, etkä edes tiedä miksi
2. Olet kokoajan turhautunut itseesi, etkä tiedä miksi
3. Kaipaat kokoajan jotain lisää, etkä tiedä mitä

Mikään ylläolevista vaihtoehdoista ei ole hyvä juttu. Kaksi ensimmäistä kohtaa johtuu kohdasta kolme, eli vihan taakse piiloutuu usein surua ja harmitusta jostain puuttuvasta palasesta.

Tiedätkö mitä?

Sun puuttuva palanen ei puutu. Se on sun sisälläsi, ollut kokoajan ja tulee aina olemaan. Sun puuttuva palanen ei ole se mistä tehdään kompromissi. Puuttuva palanen on sun arvot ja sun tarpeet. Se kuka Sinä olet. Jos sä et ole niihin vielä tutustunut syvemmin, ehkä nyt on aika?

Nyt  on aika Minä 2.0 Akatemialle, jossa pääset toden teolla lopettamaan kompromissin tekemisen itsesi kustannuksella. Opit miten rakastaa ja arvostaa itseäsi niin, että se hehkuu ulospäin niin vahvasti että sun ympärille alkaa kerääntyä vain sellaisia ihmisiä jotka rakastaa ja arvostaa sua samalla tavalla.

Eikö kuulosta aika kivalta tavalta elää?

Rakkaudella,

Johanna