Yllätyin tässä päivänä yhtenä siitä, miten monella tapaa hylkäämisen pelko voi oikeasti näkyä. Toki se useimmiten näkyy sitoutumiskammona, omistushaluna, kontrollin tarpeena, mustasukkaisuutena, epävarmuutena tai heikkona itsetuntona, mutta tällä kertaa se näyttäytyi minulle eri tavalla. Olen tätä kirjoittaessani äärettömän kiitollinen siitä, että sain itseni kiinni tästä. Tai oikeastaan sain alitajunnassani asuvan pelon kiinni siitä mitä se yritti tehdä sabotoidakseen minua. Huomaan näin jälkikäteen, että olen aika monta asiaa pilannut itseltäni tämän takia, kun en vielä tiennyt miten kovasti alitajuinen hylätyksi tulon pelko minua ohjasi. Se on niin vahva, että se saa minut välillä vieläkin uskomaan itseensä;

”Minut hylätään kuitenkin ennen pitkää”

Tällä kertaa pelko näyttäytyi aivan arkisessa ja päältäpäin tavallisessa tilanteessa. Olin sairastellut kovaa flunssaa monta päivää ja koska emme mieheni kanssa asu yhdessä, näimme vähän tavallista vähemmän kuin yleensä ja silloinkin kun näimme pysyttelimme fyysisesti kauempana toisistamme, jotta flunssa ei tarttuisi. Käy järkeen eikö vain?

Pari päivää tämän jatkuttua huomasin ajattelevani vähän väliä, että haluanko sittenkään olla tämän miehen kanssa. Ajatukset tulivat melko yllättäin koska tätä on pohdittu yhdessä ja erikseen monta kertaa ja olemme molemmat tarkan ja pitkän harkinnan lopuksi päättäneet, että aiomme olla yhdessä vaikka se ehkä meidän kahden rikkinäisen ihmisen tapauksessa vaatiikin tiettyjä erityisjärjestelyjä toimiakseen.

Ja kyllä, vaikka Sinäkin olisit rikkinäinen, voit silti löytää juuri Sinulle sopivan tyypin. ♥Kaikkien parisuhteiden ei nimittäin tarvitse olla samanlaisia, vaikka media ja viihdemaailma tuokin vain yhtä mallia esiin. Toisin sanoen kyse ei lopulta ollut siitä, ettenkö olisi päättänyt haluavani olla tämän miehen kanssa, joka sivumennen sanoen tarjoaa minulle enemmän turvaa kuin kukaan ihminen elämässäni ennen tätä, vanhempani mukaan lukien. Kun tapasimme, itkin joka päivä ainakin kahden viikon ajan sitä, miten turvallisen olon hän minulle loi. Ja rakkaushan on muutenkin ennen kaikkea päätös, ei pelkkä tunne (vaikka sitäkin tarvitaan).

No, tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kertoa siitä kuinka upea mies minulla vihdoin on, vaan kokemuksestani kun hylätyksi tulon pelko iski salakavalasti takavasemmalta kun luulin sen jo selättäneeni. Tosiaan, olimme muutaman päivän olleet enemmän erossa kuin normaalisti ja sain itseäni kiinni ajatuksesta että toimiikohan meidän suhde sittenkään. En tässä vaiheessa vielä ymmärtänyt mistä on kysymys, vaan rehellisyyden nimissä (josta olemme sopineet miehen kanssa, että mitä tahansa voi ja pitää kertoa) kerroin näistä ajatuksista, kerroin epäilyistäni että ehkä emme sittenkään sovi yhteen. Mieheni on jo tämän pelkoni kanssa aika taitava, eikä suinkaan hätääntynyt tai sulkeutunut. Hän antoi minun rauhassa puhua asian loppuun keskeyttämättä kuunnellen tarkkaavaisesti.

Kävi niin että kun puhuin asian itse ääneen ilman keskeytyksiä, tajusin että itse asiassa kyse ei olekaan siitä että olisin oikeasti huolissani suhteestamme tai siitä sovimmeko yhteen. Kyse oli siitä että alitajuinen hylkäämisen pelkoni todellakin on niin vahva edelleen, että kun tunsin fyysisesti etääntyväni kumppanista tavallista enemmän, alitajuntani lähti samantien kierroksille kertoen että ”minut hylätään, minut hylätään, minut hylätään”.

Oletko koskaan kuullut sananpartta ”hylkää ennen kuin tulet hylätyksi”?

Juuri tämä tapahtui minulle. Koska tunsin epävarmuutta siitä miten meillä menee (olen ihan superherkkä kaikille muutoksille) ja päälle vielä flunssan aiheuttama aivosumu jolloin olen entistä herkempi (tästä voisin kertoa toisen tarinan), alitajuntani otti ohjat ja kertoi että nyt kun tämä suhde kuitenkin on menossa pieleen ennen pitkää, on parempi itse irtautua siitä henkisesti ennen kuin toinen ehtii sen tehdä. Eikö kuulostakin aika hullulta, mutta samalla järkevältä? Ainakin Sinulle, joka kärsit myös hylätyksi tulon pelosta tämä kuulostaa enemmän järkevältä kuin hullulta.

Onhan hyvä tavallaan varautua siihen että joku voi mennä pieleen, mutta mitä silloin voi saavuttaa? Voiko silloin saavuttaa hyvän, kestävän ja rakastavan suhteen? Minusta ei voi. Pelastus tässä tilanteessa oli se, että meillä on miehen kanssa niin avoin keskusteluyhteys, että uskallan sanoa tällaisenkin asian ääneen. Toisaalta myös se, että olen käsitellyt pelkoani antoi mahdollisuuden tunnistaa sen ja uskaltaa tuoda asia päivänvaloon. Johanna 1.0 olisi vaiennut tästä kokonaan ja antanut alitajunnan ottaa ohjat. Loppuviikko olisi luultavasti mennyt masennellessa ja miehen hämmentyneenä kysellessä mikä vaivaa saaden vastaukseksi vain kipakoita ”ei mikään”-vastauksia.

Kun ymmärsin kyseessä olevan hylätyksi tulon pelkon, hän ei sanonut mitään vaan antoi minun puhua asian ääneen. Luulen ettei se tullut hänelle yllätyksenä. Luulenpa hyvinkin että hän jo keskustelun alkuvaiheessa tiesi, että pääsen tähän johtopäätökseen itse kun vain saan puhua asian auki. Joten hylätyksi tulon pelko on hyvin syvällä ja hyvin moninaisesti näkyvä ongelma. Työskentely sen kanssa on auttanut minua valtavasti, mutta koska olen elänyt sen kanssa jo vuosikymmeniä, se tulee välillä vahvempana kuin kykyni tehdä tietoisia ratkaisuja.

Pelon näkyväksi tuominen kuitenkin auttaa, siksi on tärkeää ottaa sellainen kumppani, joka hyväksyy pelkoineen kaikkineen. Tärkein asia on kuitenkin hyväksyä itse omat pelkonsa ja ryhtyä luomaan turvan tunnetta oman itsen sisällä, silloin uskaltaa tuoda myös pimeän puolen valoon jotta se voi tulla rakastetuksi.

Jos haluat oppia näitä asioita, tutustu Minä 2.0 Akatemiaan.

Rakkaudella

Johanna